Kansi Auki -konsertti kosketti!

Parhaimmillaan musiikki pysäyttää, koskettaa, kiinnittää kokijan maailmaan, itseensäkin. Saa ajattelemaan. Saa ajattelun pysähtymään, ajan pysähtymään niin että nykyhetken voi kokea, ihmetellä.

Tänään minulle tapahtui sellainen hetki.

Iiro Rantalan Kansi Auki -festivaaleilla esiintyi 17.11. Aki Rissanen Trio ja sen jälkeen armenialais-ranskalainen, nykyään New Yorkissa asuva 25-vuotias pianisti Tikran.

Heti Akin aloittaessa tiesin, että minun kuului olla tänään tässä Kapsäkin salissa. Aki soitti yksin kymmenen minuutin pianointron, säkenöivän koskettavan taidonnäytteen, jonka tyylilajia ei voinut edes määritellä. Musiikin historia oli läsnä, Skrjabin tuli jossain vaiheessa mieleen. Musiikki virtasi vapaasti, aukinaisesti. Piti oikein silmiään hieraista, että oliko se tosiaan Aki eikä joku maailman tähtimuusikko. Oli se Aki, tänään yksi maailman tähtimuusikko. Tiesin toki että Aki on loistava pianisti, mutta että tällaista! Kun Lötjönen ja Mäkynen liittyivät soittoon, saatiin kuunnella tunti loistavaa pianotrioa. Aika meni hetkessä, niin hienoa oli.

Tauon jälkeen aloitti Tikran. Ensin hän lauloi kansanlaulunomaista vokaliisia, luuppasi prosessoreilla itseään, synatkin tulivat mukaan. Mitä tämä on, ehdin ajatella? Tikran siirtyi pianon ääreen, sävelet alkoivat virrata. Täsmällisesti, vaativasti, virtaavasti. Mutta vapaasti. Rytmikuvioiden ja luuppien päälle improvisoidessaan Tikran uppoutui musiikkiin, valui siihen. Tuntui, vaikka kliseiseltä kuulostaakin, että musiikki tuli jostain salaisesta paikasta, syvältä sisältä, niin auki oli Tikran.

Yhdessä vaiheessa hän rupesi beatboxaamaan mikkiin, pianonsoittonsa päälle. Rytmit valuivat kompleksisina, ryöppyävinä massoina ja svengaten tarkasti, kellontarkasti. Mutta samalla vapaasti, niin vapaasti, koskettavasti.

Joskus tulee kokeneellekin muusikolle kuunnellessa hetki, jolloin ei oikein tajua miten kuulemansa hieno musiikki on rakentunut. Musiikki puhuttelee tunnetasolla, kertoo tarinaa joka osuu, mutta äly ei vain tajua mitä rytmi tai harmonia teknisesti on. Tämä tunne on valtavan hieno, hämmästyksen sekainen ihmetys, joka nostaa musiikin pois laatikosta, normista, johonkin yläpuolelle. Tämän vaikutuksen takia musiikki on olemassa!

Tikranin rytminkäsittelystä tuli mieleen intialainen mridangam-rummun mestari Karaikudi Mani, paras ikinä koskaan kuulemani rytmin taitaja. Nyt mentiin samassa sarjassa, aivan käsittämätöntä osaamista! Iiro kysyi myöhemmin Tikranilta mikä oli tahtilaji, oli kuulemma 21/8. Ja tähän päälle Tikran jammasi polyrytmisiä sekvenssejä täysin suvereenin vapaasti. Iiro sanoikin myöhemmin, että hän ei ole koskaan tavannut toista muusikkoa, jolla olisi noin hyvä taimi!

Ilta päättyi Tikranin ja Iiron koskettavaan pianoduoon, jossa nämä mestarit vaihtoivat musiikkia keskenään, sooloja ja ideoita, fraaseja, fragmentteja, joista koostui aivan upean lyyrinen mutta iskevä kokonaisuus. Nyt oli auki jotain muutakin kuin kansi, niin vapaasti kommunikoivat nämä musiikin jättiläiset keskenään.

Aivan käsittämättömän hieno konsertti, kokemus joka jättää jäljen. Suuri kiitos Iirolle! Tämä ilta olisi saanut minkä tahansa yleisön haltioihinsa missä tahansa maailman parhaassa klubissa Pariisissa, New Yorkissa, missä vaan. Ei olisi tarvinnut hävetä mitään, päin vastoin. Olen todella kiitollinen, että sain olla läsnä salissa! Taas oivalsin, miksi aikoinaan lähdin musiikin alalle. Ajatuskin siitä, että olisin missannut tämän…

Mutta miksi tässä maassa joutuu rytmimuusikko, tässä tapauksessa Iiro Rantala, itse järjestämään koko festivaalin, omalla riskillä ja omalla rahalla? Miksi rytmimusiikin puolen muusikko joutuu ottamaan vastuun itse? Tässä kulttuuritalojen, kulttuurituen, musiikin luvatussa maassa, rikkaassa maassa? Miksei kukaan auta? Sama tilanne mm. Viapori Jazzin ja Jukka Perkon kohdalla.

Tätä voi ihmetellä, pohtia, ja myös kysyä päättäjiltä, vinkata heille mitä kaikkea kulttuurin helmiä olisikaan kuultavissa jos vain hiukan enemmän olisi rahaa antaa…

Janne Murto, rehtori